tiistai 4. tammikuuta 2011

This world is atleast . . . . Well its fucking big. And scary. So beee prepaaareed!

Jos tällä hetkellä luet tätä tekstiä niin nostan sinulle hattuani sillä en ajatellut postaa linkkiä faceboaokkiin tai galleriaan tai mihinkään tätä tekstiä varten. Paitsi kun keskiviikkona teen uuden tekstin ja tulit tänne linkistä ja huomasit tämän niin.. Nojaa.

Jotenki oon tajunnu kuinka mulla ei oikeestaan oo enää mitään paikkaa missä olla ku oon koneella. Siis mitä tarkoitan on se että aikojen alussa mulla oli messenger jota käytin kokoajan! Joka kerta kun olin koneella niin olin mesessä. Sitten oli myös habbo hotel, juu mulla on pari(kymmentä) hahmoa siellä. Sähköpostia käytin harvoin aina. Kaiken tän jälkeen mulla oli sitten galleria jossa olin aina juttelemassa ja niin edespäin. Nykyään on facebook jossa käyn mutta en käy niin usein. Ainaku kun kirjaudun näihin paikkoihin eli nykyään vain facebook, galleriassa käyn ja sähköpostissa kerran kuukaudessa ja plus formspring. Tuntuu kuin kukaa ei juttelisi siellä (enkä siis sano tai mitään että teidän pitäisi heti tulla juttelemaan!), onhan se kiva että joku tulee jotai niitä näitä päivittelemään minulle. Mutta musta vaa tuntuu et mun rooli mikä mulla oli jota kehittelin 3 vuoden ajan on pikkuhiljaa häviämässä ja nyt mulla on kauhea identiteettikriisi menossa. On mulla silti ne perustat itselläni. Ainakin jonkinlaiset. Pidän silti elämää tosi tylsänä, vaikea etsiä mitään joka veisi kiinnostusta 3 senttiä pitemmälle. Jos ette tajua tota niin juu unohtakaa. Tuntuu kun mä olisin ite unohtamassa kuka mä olen, ja sen takia muutkin ihmiset unohtaa mut. Mulla on ongelma jonka tunnustan tähän ja jos luit tähän asti niin ansaitset mitalin, mä tykkään siitä tiedosta että mulla on kavereita, mutta en vietä tarpeeksi aikaa niitten kanssa. Nykyään mulla on ihminen jonka kanssa tykkään viettää aikaa vaikka me ei tehtäisi mitään. Ja vaikka haluisinki niin en voi saada sitä mun luokse 24/7 viipymään. Oman itsensä luomisessa vie kauan aikaa ja me tajutaa ketä me oikeesti ollaan yleensä liian myöhään. Täl hetkel mun rooli mihin mä oon tottunut on alkamassa ottaa uutta suuntaa ja se muuttaa myös asioita radikaalisti. Mä en oo enää sama ihminen, musta tuntuu. Ja toivotaan että muutos on parasta. Yleensä se on niin. Kai. Tai sitten mut pakotettiin muuttumaan koska ympäristö muuttui. Mut suljettiin aitoihin ja mun kykyjä rajotetaan. Enkä tarkoita piirtämistä, pelaamista, hevosella ratsastamista. Mun vaa tekis mieli olla jonku surullisen ihmisen luona ja lohduttaa sitä.
Se on ihmeen virkistävää jakaa jotakin asioita vaikkakin se oisi ventovieraitten kanssa. Helpottaa tosi paljon.

Ei täs muuta. Puhutaan taas myöhemmin maailma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti