tiistai 27. toukokuuta 2014

My history as a Otaku..ish. . Not really.

Arigato Kawaii ja niin edelleen ja niin edelleen. Lopetan tähän ennen kuin mua luullaan yhtä kapea katseiseksi kuin Avril Lavigne. .

Jos joku osaa englantia, voi varmaan arvata mitä otsikon perusteella tästä postauksesta tulee.
Pitäisikö ensin kuitenkin avata hieman tätä käsitettä otaku?
Ensin
Pelastan muut ensin, Takerun ensin..


Otaku on japania ja se tarkoittaa omistautumista ja uppoutuneisuutta johonkin asiaan. Useimmiten mangaan ja animeen. Otaku tuli oikeastaan ilmi Japanissa vuonna 1983 Nakamori Akio kolumnisarjassaan teki sanaa tutuksi ja yleisemmäksi.
Valitettavasti -80 luvun Japanissa ei osattu hirveästi arvostaa elämänsä omistautumista jollekkin niin hölmölle asialle kuin mangalle ja tai animelle. Nämä asiat nähtiin pieninä nautintoina ja jossai tapauksissa jopa turhina viihde propaganda välineinä, jotka vieraannuttaisivat nuoria perinteisistä japanilaisista arvoista; perheestä ja kovasta työnteosta.
Toisaalta asiaa ei myöskään auttanut kun vuonna 1989 pidätettiin muuan Tsutomu Miayazaki, jolle media antoi nimen "Otaku Killer". Huhmmmm.
Miayazaki oli aika sairas heppu. Sadisti, pedofiili, sarjamurhaaja, nekrofilisti sekä kannibaali.
Hän tappoi neljä tyttöä ja ... .. teki asioita heille...
Pidätyksen ohessa Miayazakin kotoa löydettiin suuri määrä VHS nauhoja, jotka koostuivat animesta ja gore elokuvista. Hence the name Otaku Killer.

Kuitenkin kevyempiin asioihin tästä. Nykyaikana otaku on suurimmaksi osaksi aika juhlittu asia.
Enää ei tarvitse pitää salassa tai hävetä sitä, että pitää animesta tai mangasta tai on muuten vaan tosi intohimoinen jostakin asiasta. Nykypäivänä se on jopa muotia olla O-TA-KU.
Tosin harvemmin ihmiset omistavat elämäänsä tälläisille asioille, nyt se on enemmän harrastus kuin elämäntapa.




http://img1.wikia.nocookie.net/__cb20111203212502/haruhi/images/2/28/SuzumiyaHaruhi_Char2.jpg


Tosiaan niin se on myös minulle enemmän harrastus kuin elämäntapa.
En seuraa aktiivisesti anime tai manga kulttuuria. Katson/luen mikä minua kiinnostaa eniten.
Joootenkaaaaaaa oliskohan se taas pieni anime historiani/retrospective?

Kaikki alkoi ala-asteella ja kun televisiosta tuli legendaarinen Dragon Ball Z.
Katsoin sitä silmät hohtaen ja suusta valui kuolaa. En ollut koskaan nähnyt mitään tälläistä.
Tämä poikkesi paljon niistä piirretyistä mitä minä katsoin. Taistelu oli nopeampaa ja värikästä. Piirtotyylikin oli erikoinen ja miiitää, nehä ampuu lasersäteitä käsistään?



THE HYPEST SHEEEET!







rave
http://www.myfacewhen.net/view/6468-rave


Kröhöm..
Ala-aste oli täynnä Dragon Ballia animena ja mangana. Samoihin aikoihin ystävä Mikko esitteli minut Ranma ½ nimiselle sarjalle. Ranma on siis romanttinen komedia manga jossa on paljon taistelulajeja.. Se on hölmö manga, mutta minulle se on silti tosi nostalginen ja tärkeä.

Näinä aikoina aloin vasta oppimaan mitä anime on ja mitä manga on. Siitä se lähti.

Yläaste oli rikasta japanilaisen kulttuurin aikaa minulle.
Ranman ja Dragon Ballin lisäksi aloin kerätä uusia manga sarjoja. Samoin sain kuulla erilaisista animeista mitä minun pitäisi katsoa ja kaikista parasta oli conit.
Animecon, Tracon, Kirjamessu-con...
Kävin näissä paikoissa ja tapasin maailman mukavimpia ihmisiä vai sanoisinko maailman mukavimpia otakuja :DDDD.................. ja ole
Hmm ehkä tänä kesänä voisi mennä Animeconiin pitkästä aikaa..
Saan kiittää vanhoja ystävieni näistä parhaista ajoista ja myös kaikista näistä erilaisista sarjoista mitä suosittelitte !

Conien jälkeen olo oli kulttuurisesti ja ...... otakullisesti rikas fiilis.
kulli lol
Muistan lainanneeni sen jälkeen videovuokraamosta törkeästi Ghost In The Shell Stand Alone Complexia ja jossain vaiheessa seurasin taas jopa Sailor Moonia televisiosta.
Huom. TaasSamoihin aikoihin, ja sillä tarkoitan siihen aikaan koko ajan, televisiosta tuli myös Neon Genesis Evangelionia. . . .. . . . . En ikinä katsonut sitä loppuun.
En tajua itseäni! Jokainen animefani on katsonut NGE:n edes kerran ja se on häpeäpilkku sanoa itseään otakuksi tai animehomoksi jos ei ole katsonut Neon Genesista..
Sitäkään en ymmärrä sillä olen Mecha anime fani.
Katsoin aiemmin ystäväni kautta Macrossia ja Gundamia ja Full Metal Panicia (piti kerran cosplayta Sousukea)  . Myöhemmin seurasin sarjaa nimeltä
Tengen Toppen Gurren Lagann
Yrittäkää sanoa se kolme kertaa nopeasti
Siksi yritän korvata sitä ja yritän katsoa paria näitä animeja mitä olen missannut täysin..

Yllätyksekseni saan kiittää myös veljeäni siitä, että olen anime fani.
Minun kasvaessani veljeni katsoi montaa erilaista sarjaa.
Muistan näistä erityisesti kolme: Bleach, Naruto ja Hajime no Ippo.
Naruto ja Bleach kuuluvat taas tähän kategoriaan - kaikki ovat nähneet.
Mutta Hajime no Ipposta ei voi sanoa samaa. .
Täysin tuntematon sarja tämä nyrkkeily anime ei ole kuitenkaan. Se on kerännyt jo mainetta jo kolmen tuotantokauden ajan. Yleensä animessa ei siis ole tuotankokausia vaan spin offeja tai "uusia" sarjoja. . . Hajime no Ippo tai Fighting Spirit Ippo sattuu olemaan yksi lempi animeistani.

Minulle annettiin hyviä ehdotuksia ja nyt haluan antaa teille hyviä ehdotuksia !
.
.
Seuraavassa postauksessa. Jossa tullaan näkemään myös Top 5 Animeani ja myös näitä ehdotuksia tai kehotuksia. .

Tuttuun tapaan jos on kysymyksiä niin kysykää ja jos on jotain muuta niin tuolla se kommenttiloota odottaa

Morjens



http://www.imgbase.info/images/safe-wallpapers/anime/soul_eater/20481_soul_eater.jpg

torstai 22. toukokuuta 2014

Sh*t Sucks and I hate it [1/2]

Kaikilla on varmaan joskus ollut sellainen fiilis, että tuhlaa aikaansa johonkin.
Tai sitten, että tuntuu siltä ettei tee mitään tai jaksa mitään.
Elämä vilisee vieressä ja murehtii vain ajan kulumista.
Ahdistaa

En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne blogiin tälläistä tekstiä, johon ei liittyisi musiikki tai elokuvat tai kirjat jne..
En ole siis pitkään aikaan palannut juurille niin sanotusti.
Tämä blogihan aloitti tälläisistä teksteistä ja tänään tuli outo kaipuu siihen.
Tuntuu kuin haluaisin selittää miksi en ole ollut täällä niin pitkään aikaan tai miksi postaukseni ovat kärsineet tästä pitkästä hiljaisuudesta.

Motivaation puute
Sehän onkin hyvä selitys ja eipä tarvii varmaan muuta sanoakkaan.
NÄKEMIIN
...

Jos olisin yhä huonossa motivaation puutteessa... Missä tavallaan olenkin yhä.. Niin olisin vain laittanut tuon sanaparin selitykseksi ja lähtenyt kävelemään tietokoneelta.
Tai no en oikeastaan olisin vain sulkenut bloggerin ja mennyt Netflixiin..

Oikea selityshän on, että olen tällä hetkellä pahassa motivaation puutteessa, laiska, rappiolla (ilman viinaa eli en periaatteessa ole), stressaantunut ja voisi jopa sanoa että hieman masentunut.
Tämä tunnetila ei ole ollenkaan uusi asia minulle. Kävin viimeksi tälläistä läpi yläasteella, tälläistä jota muut kutsuisivat "teini-iän angstiksi". Toisaalta itseoppineena elämänkoululaisena osaan kyllä erottaa angstin ja ahdistuksen toisistaan.

Siitä puheenollen elämänkoulu on ihan vitun typerä juttu. Varsinkin facebookissa. Ärsyttävää.
Siitä lisää ehkä joskus

Kuitenkin, ahdistus yläasteella.
Älkää varautuko mihinkään sydäntä särkevään tarinaan, sillä minun tilani verrattuina oikeasti, VAKAVASTI masennusta sairastaviin henkilöihin ei ole mitenkään niin ihmeellistä.
Mutta se on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni itsestäni.
Miten selittäisin tämän parhaiten..

Kirjoitin joskus mitä masennus tai melankolia oli minulle aikoinaan. Kröhöm.
"Masennus on kuin seisoisit katolla ja kaikki rakkaasi olisivat alhaalla pyytämässä/rukoilemassa sinua alas, mutta takanasi olisi kasvava pimeys johon ei haluaisi palata. Helpoin tapa päästä alas olisi hypätä."
- Matias Makkonen vuonna 1967
En muista milloin tämän kirjoitin, muistan sen silti aika hyvin.

Masennus ei välttämättä ole sitä, että satuttaa itseään. Masennus on pitkälti jaksamattomuuta. Sitä kun ei löydä voimia tai halua tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta ja kaikki tuntuu pitkälti turhalta. Jopa hymyn tekaiseminen voi viedä kaikki voimat.

Juuri tätä masennus oli minulle silloin. En satuttanut itseäni veitsillä tai muulla terävällä. Kerran yritin, mutta se sattui tosi paljon.. En saanut helpotusta siitä kuten jotkut muut masennusta sairastavat saisivat. Se on henkilökohtaista miten juuri sinä sairastat.
Masentuneena myös pikkuasiat tuntuivat liiallisilta ja saattoivat saada elämän romahtamaan ympäriltään.
Muistan kerran tälläisen tapauksen, jossa löin vahingossa varpaani ovenpieleen ja sen seuraksena koin läpi tulvan tunteita.
Ensin tunsin kipua ja sen seuraksena vihaa ovea ja varvasta kohtaan. Muistan "murisseeni" ovelle siitä kuinka tyhmä se on kun se vaan on siinä eikä liiku minnekkään. Hyödytön paska. Varpaalle huusin myös siitä että sen olisi pitänyt varoa ovea ja myös että kuinka hyödytön sekin on..
Vihan jälkeen tuli suru ja kyynelet. Kivusta tuli yhtäkkiä sietämätöntä ja samalla jostain syystä olin pettynyt itseeni. Surun jälkeen minä aloin nauraa hyvin hyvin maanisesti. Minua nauratti kuinka tilanne oli niin absurdi. Alkaa nyt itkeä ja suuttua siitä, että löin varpaani ovenpieleen.
Ja sen jälkeen en tuntenut oikein mitään. Todellisuus palasi takaisin ja olin palannut tyytymättömään elämääni. Makasin lattialla puoli tuntia, koska en jaksanut nousta ylös jatkamaan sitä samaa rataa miltä elämä tuntui.

Tein kaikesta huolimatta asioita. Kävin koulussa, minulla oli yhdessä vaiheessa lehdenjakelu työ, näin kavereita välillä.
Velvollisuuden tunteeni oli suuri ja minusta tuntuu että se oli oikeastaan se mikä sai minut pääsemän tämän yli.

Masennus kyllä vaikutti kouluarvosanoihini ja siihen miten näin kavereitani.
Halusin olla yksin, mutta en halunnut tuntea olevani yksin. - Tumblr
Kiitos tumblr, tuo kuvaa hyvin yläaste aikaani kavereiden suhteen.

Masennus on vakava sairaus ja minun tilanteessani se ei ollut yhtä paha kuin mitä se olisi voinut olla.
Ainoa häiritsevin asia mitä siitä on minulle jäänyt on se, että minusta tuntuu etten saanut koskaan siitä mitään "closurea", ratkaisua tai lopullista päätöstä siihen.
Se vaan tuli, oli jonkin aikaa ja meni pois.
En koskaan puhunut kellekkään siitä ja siitä syystä monet eivät myöskään tienneet kaikkea mitä kävin läpi. Joillekkin kerroin silloin olleeni tai olevani "masentunut", mutten koskaan kunnolla avautunut. Ja uskon sen olevan se häiritsevin tekijä.

Masennuksesta kannattaa aina puhua jollekkin johon luotat.
Sen huomaa myöhemmin kun on toivottavasti päässyt siitä eroon.
Muuten, kuten minun tapauksessani, se voi hiljalleen taas palata takaisin...