Kaikilla on varmaan joskus ollut sellainen fiilis, että tuhlaa aikaansa johonkin.
Tai sitten, että tuntuu siltä ettei tee mitään tai jaksa mitään.
Elämä vilisee vieressä ja murehtii vain ajan kulumista.
Ahdistaa
En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne blogiin tälläistä tekstiä, johon ei liittyisi musiikki tai elokuvat tai kirjat jne..
En ole siis pitkään aikaan palannut juurille niin sanotusti.
Tämä blogihan aloitti tälläisistä teksteistä ja tänään tuli outo kaipuu siihen.
Tuntuu kuin haluaisin selittää miksi en ole ollut täällä niin pitkään aikaan tai miksi postaukseni ovat kärsineet tästä pitkästä hiljaisuudesta.
Motivaation puute
Sehän onkin hyvä selitys ja eipä tarvii varmaan muuta sanoakkaan.
NÄKEMIIN
...
Jos olisin yhä huonossa motivaation puutteessa... Missä tavallaan olenkin yhä.. Niin olisin vain laittanut tuon sanaparin selitykseksi ja lähtenyt kävelemään tietokoneelta.
Tai no en oikeastaan olisin vain sulkenut bloggerin ja mennyt Netflixiin..
Oikea selityshän on, että olen tällä hetkellä pahassa motivaation puutteessa, laiska, rappiolla (ilman viinaa eli en periaatteessa ole), stressaantunut ja voisi jopa sanoa että hieman masentunut.
Tämä tunnetila ei ole ollenkaan uusi asia minulle. Kävin viimeksi tälläistä läpi yläasteella, tälläistä jota muut kutsuisivat "teini-iän angstiksi". Toisaalta itseoppineena elämänkoululaisena osaan kyllä erottaa angstin ja ahdistuksen toisistaan.
Siitä puheenollen elämänkoulu on ihan vitun typerä juttu. Varsinkin facebookissa. Ärsyttävää.
Siitä lisää ehkä joskus
Kuitenkin, ahdistus yläasteella.
Älkää varautuko mihinkään sydäntä särkevään tarinaan, sillä minun tilani verrattuina oikeasti, VAKAVASTI masennusta sairastaviin henkilöihin ei ole mitenkään niin ihmeellistä.
Mutta se on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni itsestäni.
Miten selittäisin tämän parhaiten..
Kirjoitin joskus mitä masennus tai melankolia oli minulle aikoinaan. Kröhöm.
"Masennus on kuin seisoisit katolla ja kaikki rakkaasi olisivat alhaalla pyytämässä/rukoilemassa sinua alas, mutta takanasi olisi kasvava pimeys johon ei haluaisi palata. Helpoin tapa päästä alas olisi hypätä."
- Matias Makkonen vuonna 1967
En muista milloin tämän kirjoitin, muistan sen silti aika hyvin.
Masennus ei välttämättä ole sitä, että satuttaa itseään. Masennus on pitkälti jaksamattomuuta. Sitä kun ei löydä voimia tai halua tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta ja kaikki tuntuu pitkälti turhalta. Jopa hymyn tekaiseminen voi viedä kaikki voimat.
Juuri tätä masennus oli minulle silloin. En satuttanut itseäni veitsillä tai muulla terävällä. Kerran yritin, mutta se sattui tosi paljon.. En saanut helpotusta siitä kuten jotkut muut masennusta sairastavat saisivat. Se on henkilökohtaista miten juuri sinä sairastat.
Masentuneena myös pikkuasiat tuntuivat liiallisilta ja saattoivat saada elämän romahtamaan ympäriltään.
Muistan kerran tälläisen tapauksen, jossa löin vahingossa varpaani ovenpieleen ja sen seuraksena koin läpi tulvan tunteita.
Ensin tunsin kipua ja sen seuraksena vihaa ovea ja varvasta kohtaan. Muistan "murisseeni" ovelle siitä kuinka tyhmä se on kun se vaan on siinä eikä liiku minnekkään. Hyödytön paska. Varpaalle huusin myös siitä että sen olisi pitänyt varoa ovea ja myös että kuinka hyödytön sekin on..
Vihan jälkeen tuli suru ja kyynelet. Kivusta tuli yhtäkkiä sietämätöntä ja samalla jostain syystä olin pettynyt itseeni. Surun jälkeen minä aloin nauraa hyvin hyvin maanisesti. Minua nauratti kuinka tilanne oli niin absurdi. Alkaa nyt itkeä ja suuttua siitä, että löin varpaani ovenpieleen.
Ja sen jälkeen en tuntenut oikein mitään. Todellisuus palasi takaisin ja olin palannut tyytymättömään elämääni. Makasin lattialla puoli tuntia, koska en jaksanut nousta ylös jatkamaan sitä samaa rataa miltä elämä tuntui.
Tein kaikesta huolimatta asioita. Kävin koulussa, minulla oli yhdessä vaiheessa lehdenjakelu työ, näin kavereita välillä.
Velvollisuuden tunteeni oli suuri ja minusta tuntuu että se oli oikeastaan se mikä sai minut pääsemän tämän yli.
Masennus kyllä vaikutti kouluarvosanoihini ja siihen miten näin kavereitani.
Halusin olla yksin, mutta en halunnut tuntea olevani yksin. - Tumblr
Kiitos tumblr, tuo kuvaa hyvin yläaste aikaani kavereiden suhteen.
Masennus on vakava sairaus ja minun tilanteessani se ei ollut yhtä paha kuin mitä se olisi voinut olla.
Ainoa häiritsevin asia mitä siitä on minulle jäänyt on se, että minusta tuntuu etten saanut koskaan siitä mitään "closurea", ratkaisua tai lopullista päätöstä siihen.
Se vaan tuli, oli jonkin aikaa ja meni pois.
En koskaan puhunut kellekkään siitä ja siitä syystä monet eivät myöskään tienneet kaikkea mitä kävin läpi. Joillekkin kerroin silloin olleeni tai olevani "masentunut", mutten koskaan kunnolla avautunut. Ja uskon sen olevan se häiritsevin tekijä.
Masennuksesta kannattaa aina puhua jollekkin johon luotat.
Sen huomaa myöhemmin kun on toivottavasti päässyt siitä eroon.
Muuten, kuten minun tapauksessani, se voi hiljalleen taas palata takaisin...
Tai sitten, että tuntuu siltä ettei tee mitään tai jaksa mitään.
Elämä vilisee vieressä ja murehtii vain ajan kulumista.
Ahdistaa
En ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne blogiin tälläistä tekstiä, johon ei liittyisi musiikki tai elokuvat tai kirjat jne..
En ole siis pitkään aikaan palannut juurille niin sanotusti.
Tämä blogihan aloitti tälläisistä teksteistä ja tänään tuli outo kaipuu siihen.
Tuntuu kuin haluaisin selittää miksi en ole ollut täällä niin pitkään aikaan tai miksi postaukseni ovat kärsineet tästä pitkästä hiljaisuudesta.
Motivaation puute
Sehän onkin hyvä selitys ja eipä tarvii varmaan muuta sanoakkaan.
NÄKEMIIN
...
Jos olisin yhä huonossa motivaation puutteessa... Missä tavallaan olenkin yhä.. Niin olisin vain laittanut tuon sanaparin selitykseksi ja lähtenyt kävelemään tietokoneelta.
Tai no en oikeastaan olisin vain sulkenut bloggerin ja mennyt Netflixiin..
Oikea selityshän on, että olen tällä hetkellä pahassa motivaation puutteessa, laiska, rappiolla (ilman viinaa eli en periaatteessa ole), stressaantunut ja voisi jopa sanoa että hieman masentunut.
Tämä tunnetila ei ole ollenkaan uusi asia minulle. Kävin viimeksi tälläistä läpi yläasteella, tälläistä jota muut kutsuisivat "teini-iän angstiksi". Toisaalta itseoppineena elämänkoululaisena osaan kyllä erottaa angstin ja ahdistuksen toisistaan.
Siitä puheenollen elämänkoulu on ihan vitun typerä juttu. Varsinkin facebookissa. Ärsyttävää.
Siitä lisää ehkä joskus
Kuitenkin, ahdistus yläasteella.
Älkää varautuko mihinkään sydäntä särkevään tarinaan, sillä minun tilani verrattuina oikeasti, VAKAVASTI masennusta sairastaviin henkilöihin ei ole mitenkään niin ihmeellistä.
Mutta se on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni itsestäni.
Miten selittäisin tämän parhaiten..
Kirjoitin joskus mitä masennus tai melankolia oli minulle aikoinaan. Kröhöm.
"Masennus on kuin seisoisit katolla ja kaikki rakkaasi olisivat alhaalla pyytämässä/rukoilemassa sinua alas, mutta takanasi olisi kasvava pimeys johon ei haluaisi palata. Helpoin tapa päästä alas olisi hypätä."
- Matias Makkonen vuonna 1967
En muista milloin tämän kirjoitin, muistan sen silti aika hyvin.
Masennus ei välttämättä ole sitä, että satuttaa itseään. Masennus on pitkälti jaksamattomuuta. Sitä kun ei löydä voimia tai halua tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta ja kaikki tuntuu pitkälti turhalta. Jopa hymyn tekaiseminen voi viedä kaikki voimat.
Juuri tätä masennus oli minulle silloin. En satuttanut itseäni veitsillä tai muulla terävällä. Kerran yritin, mutta se sattui tosi paljon.. En saanut helpotusta siitä kuten jotkut muut masennusta sairastavat saisivat. Se on henkilökohtaista miten juuri sinä sairastat.
Masentuneena myös pikkuasiat tuntuivat liiallisilta ja saattoivat saada elämän romahtamaan ympäriltään.
Muistan kerran tälläisen tapauksen, jossa löin vahingossa varpaani ovenpieleen ja sen seuraksena koin läpi tulvan tunteita.
Ensin tunsin kipua ja sen seuraksena vihaa ovea ja varvasta kohtaan. Muistan "murisseeni" ovelle siitä kuinka tyhmä se on kun se vaan on siinä eikä liiku minnekkään. Hyödytön paska. Varpaalle huusin myös siitä että sen olisi pitänyt varoa ovea ja myös että kuinka hyödytön sekin on..
Vihan jälkeen tuli suru ja kyynelet. Kivusta tuli yhtäkkiä sietämätöntä ja samalla jostain syystä olin pettynyt itseeni. Surun jälkeen minä aloin nauraa hyvin hyvin maanisesti. Minua nauratti kuinka tilanne oli niin absurdi. Alkaa nyt itkeä ja suuttua siitä, että löin varpaani ovenpieleen.
Ja sen jälkeen en tuntenut oikein mitään. Todellisuus palasi takaisin ja olin palannut tyytymättömään elämääni. Makasin lattialla puoli tuntia, koska en jaksanut nousta ylös jatkamaan sitä samaa rataa miltä elämä tuntui.
Tein kaikesta huolimatta asioita. Kävin koulussa, minulla oli yhdessä vaiheessa lehdenjakelu työ, näin kavereita välillä.
Velvollisuuden tunteeni oli suuri ja minusta tuntuu että se oli oikeastaan se mikä sai minut pääsemän tämän yli.
Masennus kyllä vaikutti kouluarvosanoihini ja siihen miten näin kavereitani.
Halusin olla yksin, mutta en halunnut tuntea olevani yksin. - Tumblr
Kiitos tumblr, tuo kuvaa hyvin yläaste aikaani kavereiden suhteen.
Masennus on vakava sairaus ja minun tilanteessani se ei ollut yhtä paha kuin mitä se olisi voinut olla.
Ainoa häiritsevin asia mitä siitä on minulle jäänyt on se, että minusta tuntuu etten saanut koskaan siitä mitään "closurea", ratkaisua tai lopullista päätöstä siihen.
Se vaan tuli, oli jonkin aikaa ja meni pois.
En koskaan puhunut kellekkään siitä ja siitä syystä monet eivät myöskään tienneet kaikkea mitä kävin läpi. Joillekkin kerroin silloin olleeni tai olevani "masentunut", mutten koskaan kunnolla avautunut. Ja uskon sen olevan se häiritsevin tekijä.
Masennuksesta kannattaa aina puhua jollekkin johon luotat.
Sen huomaa myöhemmin kun on toivottavasti päässyt siitä eroon.
Muuten, kuten minun tapauksessani, se voi hiljalleen taas palata takaisin...
